perjantai 20. joulukuuta 2013

Joulua ja uutta vuotta kaikille!

Parasta sijaiskotina toimimisessa on ehdottomasti ne hetket, kun arka kissa yhtäkkiä hoksaa, että ei tarvitsekaan pelätä, antaa koskea ja uskaltautuu liikkumaan kotona vapautuneesti. Toinen huippuhetki on se, kun saa kuulla uudesta pysyvästä kodista hyviä uutisia - että kissa tosiaan on ollut valmis omaan kotiin, on sopeutunut ihmeellisen nopeasti ja sekä uudet omistajat että kissa vaikuttavat onnellisilta. Julian kohdalla vähän huolestutti, että miten se taas ottaa tämän muutoksen, mutta huoli oli todellakin turhaa. Uudesta kodista tulleet kuvat ja kertomukset todistavat, että jo viikon jälkeen Julia on todellakin kuin kotonaan. Jos hän uskaltaa maata keskellä lattiaa selällään, niin sen parempaa viihtymis- ja rentousmittaria ei oikein olekaan! :)

Tämä blogi on jäämässä tauolle. Olen päättänyt pyöräyttää omaa elämääni vähän päälaelleen, ja lähden viikon päästä Itävaltaan töihin, laskettelemaan, oppimaan kieltä, näkemään jotain uutta ja kokemaan sitä elämää vähän sisältäpäin. Niinpä sijaiskotikissajuttuja ei nyt muutamaan kuukauteen ole tarjolla. Tarina jatkuu kuitenkin toisessa blogissani - ensin sieltä Alpeilta käsin, ja huhtikuussa toivottavasti myös jälleen eläinsuojeluasioiden parissa, jos suunniteltu vapaaehtoistyöreissu Romaniaan toteutuu. Toukokuussa palaan sitten maisemiin, valmiina ottamaan vastaan tulevan kesän orpoja kissalapsia sijaiskotiin! (Vai tapahtuisiko tällä välin sellainen yllätys, että ensi kesänä yksikään kissavauva ei joutuisi syntymään kylmän maailman armoille luontoon?!?)

Pientä siirtelyä on nyt siis meneillään, kun Sade, Tiina, Pyry ja Oula joutuvat muuttamaan uusiin sijaiskoteihin. Oikeastaan aika hyvään rakoon tulee tämä, kun meillä on vallinnut jonkinlainen hajaannuksen aika sen jälkeen kun Julia lähti. Vähän semmonen "Kuningatar on kuollut" -tyyppinen sekasorto, että kukaan ei oo oikein tienny mitä tehdä eikä kukaan ainakaan ole osannut ottaa Julian paikkaa mun tyynyn vieressä, raapimispuun päällä tai tiskipöydällä...puhumattakaan siitä henkisestä johtajuudesta. Että ehkä tekee kaikille hyvääkin päästä uuteen paikkaan ja vähän purkaa tätä porukkaa. Samaan osoitteeseen nämä kaikki ei mahdu, mutta siitä pidin kiinni, että Sade saa lähteä Pyryn kanssa, koska Sade on niin rassukka ja sillä on ollu niin vaikeeta tämä ihmisten kanssa eläminen, että on nyt sitten ainakin vähän reippaampi tuttu kissa mukana. 

Oula jo eilen lähti nuoren Malla-tytön kaveriksi. Malla on myös Ssesy:n löytökissa tältä vuodelta. Pyry ja Sade saavat paikan ihan uudesta sijaiskodista, jossa on paljon muitakin eläimiä ja myös kouluikäisiä lapsia - ja eristysmahdollisuus, jos käy liian jännittäväksi :) Tekee varmasti tosi hyvää molemmille nähdä enemmän elämää ympärillään kuin mitä mä olen voinu heille tarjota. Tiinallekin on jotain kaavailuja jo meneillään, mutta ihan ei ole vielä varmaa se homma. Tiinahan on siis tosi sopeutuvainen ja erittäin ystävällinen muille kissoille, mutta pieni ja hentoinen ja tietenkin ihmisarka. Sosiaalisten kissojen esimerkki olis hänelle se paras juttu :) Pakko kyllä mainostaa vielä, kun siis Oula lähti eilen illalla, niin Pyry otti sen jotenkin sillä lailla, että nyt aamulla se ihan tuli viereen istumaan ja antoi silittää pitkän tovin oikein kunnolla! Noin rohkea se ei ole vielä ollutkaan, mutta kai se sitten jotain lohtua tuli multa hakemaan, kun veli on kadonnut. Että näin ne kuviomuutokset aina jotenkin muuttaa kissojen suhtautumista ihmisiinkin!

Kiitos oikein kovasti kaikille lukijoille tästä vuodesta ja oikein hyvää joulua sekä riemullista tulevaa vuotta 2014! Toivottavasti palaatte sitten kesän tullen jälleen lukemaan näitä tarinoita tänne sijaiskotiblogin pariin :)

HYVÄÄ JOULUA toivottaa Tiina!




tiistai 10. joulukuuta 2013

Aikainen joululahja

Blogi on jäänyt pariksi viikoksi ihan vaille huomiota, kun olemme viettäneet laatuaikaa yhdessä erään kissaneidon kanssa. Hän muutti meille kuluvan vuoden tammikuussa, eli melkoisen pitkä yhteinen taival meillä on takana. Erittäin vaikean alun jälkeen meidän väliset suhteet muuttui aika ainutlaatuisiksi, kun tämä kissa sai itseluottamusta, kohosi henkisesti muiden kissojen yläpuolelle ja alkoi pitää mua jotenkin vertaisenaan. Sen katseesta paistoi sellainen "sinä, minä ja nuo nelijalkaiset maalaistollot" -tyyppinen jaottelu, mikä ensinnäkin oli hyvin huvittavaa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna myös tosi iso kunnianosoitus mua kohtaan tältä suurelta persoonalta. Kyseessähän on tietenkin Julia, meidän sijaiskodin henkinen johtaja, matriarkka ja kaikkien orpojen lasten rakastettu hoitotäti!

Julia on ollut kotia etsivien joukossa muistaakseni jostain alkusyksystä lähtien. Vaikka monet on varmaan ihastuneet hänen hurmaavaan ulkonäköönsä, niin omaa ihmistä ei vaan ole tahtonut Julialle löytyä. Esittelytekstiin kirjoitin rehellisesti, että kyseessä on omanlaisensa persoona, joka ei ehkä lämpene omistajalleen koskaan - tai sitten lämpenee, riippuu mielialasta :) Mikään ihana rapsuteltava sylikissa Julia ei ainakaan tässä elämänvaiheessaan ole. Kaikki toki voi muuttua hyvinkin pian. Kirjahyllyn päällä lymyilevä pikku-mytty on muuttunut vuoden sisällä juurikin ensin sylikissaksi, sitten lastenhoitajaksi, sitten omaa rauhaa kaipaavaksi eläkeläisrouvaksi. Näiden kuvienkin perusteella on helppo huomata, että se nauttii nyt tosi paljon siitä, ettei pentuja vipellä ympäri tupaa, vaan hän voi ottaa rennosti vaikkahan ihan keskellä lattiaa.

Lokakuun lopulla aloin vakavasti miettimään sitä vaihtoehtoa, että ottaisinkin Julian itselleni. Mitä enemmän asiaa ajattelin, niin sitä vakuuttuneempi olin siitä, ettei Julialle voi löytyä sopivaa kotia, sellaista jossa sekä ihmiset että Julia voisivat olla tyytyväisiä toisiinsa ja ymmärtäisivät toisiaan. Eräänä sunnuntai-iltana sitten päätin, että joo, huomenaamulla ilmoitan yhdistykselle, että Julia voi jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi. Ja juuri samaan aikaan, niinku ihan kohtalon johdatuksesta Joukolta tuli viesti, että Juliaa kyseltiin Helsingistä asti ja että kuulostaa tosi hyvältä! No, löin tietenkin omat suunnitelmani jäihin, ja kun seuraavalla viikolla uuden omistajaehdokkaan kanssa soiteltiin ja puhuttiin pitkään, niin ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö nyt olisi löytynyt juuri se paikka, mihin Julia on tarkoitettu.

Juliasta on tullu mulle todella rakas tyttö, mutta niin kuin olen jo aiemminkin kirjoittanut, niin oman luopumisen tuskan tilalle tulee näissä hommissa aina se kissan etu. Julia on tehny tosi ison työn hoitamalla ensin Mikon ja Venlan vauvoista maailmalle, sitten Tommin ja Teemun ja vielä Rikuakin se jaksoi vähän hoitaa, vaikka siinä vaiheessa olikin jo saanut imetyshommista tarpeekseen. Samoin Tiinan porukan kanssa Julia on ollut käänteentekevänä linkkinä, kun on näyttänyt varsinkin Tiinalle, että hei katso - mä voin olla ton ihmis-Tiinan kaveri ja samaan aikaan mä oon myös sun kaveri, että ei tässä mitään! Kaikesta näkee, että Julia itsekin osais jo arvostaa sitä, että pääsee tästä kommuunista omilleen :) 
 
Ja eilen tämä upea olento sitten lähti automatkalle kohti Helsinkiä ihanan pariskunnan ja Viiru-herran luokse. Matka oli mennyt hyvin, ja vaikka tutustuminen uuteen kotiin oli luonnollisesti jälleen alkanut saunasta käsin ja vaikka Viiru-parka oli saanut sähinää osakseen, niin rennosti Julia kuitenkin suhtautuu uusiin ihmisiinsä. Vähän pelkäsin, että se rassukka joutuu taas elämään kuukausikaupalla ahdistuneena jossain kahvinkeittimen takana tai hyllyn päällä  - mutta hetkinen! Eihän Julia ole enää mikään rassukka!! Hän on kuningatar ja tietää sen myös itse! Tsemppiä vain Viirulle Helsinkiin, sait Juliasta hienon daamin, kyllä hän pian suopuu sinullekin! :) Ja kiitos vielä kodintarjoajille, tämä on joulun paras lahja niin minulle kuin Juliallekin <3

torstai 28. marraskuuta 2013

Talven tullen

Riku sitten lähti omaan kotiin, ja meillä tämä muutos näkyi lähinnä siinä, että Julia oli heti saman tien niin rentoutunu ja onnellinen, kun oli jälleen rauha maassa. Se demonstroi koko ajan tätä asiaa makoilemalla jalat kattoa kohti keittiön pöydällä ja erityisesti siinä vilkkaimmalla kissojen risteysasemalla - eteisen matolla makuuhuoneen ja kylppärin välissä. Pyry oli oikestaan ainoa, joka oikein erityisesti jäi kaipaamaan Rikua, ja se oli koko viikonlopun vähän orpona, mutta sittemmin ne on veljensä kanssa pistäneet oikein ranttaliksi ja välillä mennään niin, että matot on rullalla. Ne ei sillä lailla oo kovia painimaan, ne vaan juoksee ja rymyää muuten. (Toisin ku vaikka Mikko ja Venla tai Armin lapset, nehän paini ja puri toisiaan niin lujaa, että aina joltain tuli itkunvinkaisu.) Tiina-äiti on kyllä oikein selvästi yrittäny opettaa pojilleen tappelun alkeita, ja nythän se onnistuu, kun kaikki on samankokoisia. Oula on jo äitiänsä korkeampi, Pyry on aika lailla Tiinan kokoinen.
 
 

Mä oon nyt yrittäny totuttaa Pyryä kosketukseen, kun se on jo pitemmän aikaa ollu niin urhoollinen, että sitä on saanu silittää. Aina ohi mennessä tai muuten sopivan tilanteen tullen olen sitä silittänyt, ja välillä se vielä pelästyy ja hyppää pakoon, mutta välillä se ei hätkähdä ollenkaan. Oula tulee nyt jo AINA sohvalla syliin nukkumaan, mutta silittää sitä ei saa. Toisaalta se on tosi kiinnostunut mun tekemisistä, varsinkin keittiössä puuhaillessa se tulee ihan viereen seuraamaan ja silloin se antaa silitellä sen kämmenselkiä ja varpaita :) Tiinaa olen alkanut nyt ihan parina viime päivänä hipaisemaan kylkeen, kun se tulee kosketusetäisyydelle. Testataan nyt miten se siihen alkaa reagoimaan, tällä hetkellä se tietysti kavahtaa, mutta ei siirry sivuun kuin 10-15 senttiä, että ei se nyt ihan kauhuissaankaan siitä ole.
 
Huomaamme myös, että talvi on tullut ja naisia viluttaa. Siinä kohtaa kun kaikki oli hakeutuneet vaatekaappiin vällyjen väliin nukkumaan, niin totesin, että on syytä säätää vähän patteria lämpöisemmälle. Sieltä ne sitten siirtyivät kaapista sängyn päälle, kun alkas jälleen tarkenemaan. Sade on ottanu vakipaikaksi olohuoneen patterinpäällystän, joka ei varmaan ole kuin jotain 12 senttiä leveä. Mutta kun se venyttää itsensä oikein pitkäksi, niin kyllä siinä hyvin pysyy vaikka ihan tuntikaupalla. Monesti se toki vaan nukkuessa rentoutuu niin, että rojahtaa lattialle, herää siihen ja ilmoittaa sitten kirkkaan korkealla äänellään grr-nah! ja kiipeää takaisin :)
 

tiistai 19. marraskuuta 2013

Pieni suuri Riku

Riku saapui meille syyskuun lopussa kyhjötettyään ensin pari viikkoa yksin orpona koiratarhalla. Tuo pikkuinen taapero otti meillä heti reippaasti ohjat käsiinsä, valloitti tilan ja hurmasi kanssa-asujat, jotka tosin hieman skeptisesti ensin suhtautuivat tähän hassuun pieneen kurnuttavaan duracell-pupuun. Oli alusta asti niin ihmeellistä, että joku kissa voi olla niin luonteva ja luottavainen. Kaikenlainen kyräily ja piilottelu puuttui Rikun käyttäytymisestä ihan kokonaan, vaikka luoja tietää minkälainen se hänenkin elämänalkunsa on ollut! Kun eihän se rassu ole ollut kuin muutaman viikon vanha, kun joutui löytölapsena tarhalle odottamaan noutajaa. Siitä näki heti, että se on joutunut emostaan eroon aivan kertakaikkisen liian aikaisin. Heti ensimmäisenä yönähän se tuli leuan alle nukkumaan ja imeskeli unissaan pyjamankaulusta, pieni polo. Ja kun se pääsi kissapiireihin, niin se kiintyi kertaheitolla kaikkiin, oikein ripustautui ensin Tommiin ja Teemuun ja sitten Oulaan ja Pyryyn. Meidän naiskissoja se ei ole ajatellut äitihahmoina ollenkaan, lähinnä vaan leikkikavereina. (Se se onkin ollut viihdyttävää seurattavaa, kun naiset juoksee edellä ja pikku Riku kintereillä tassulla koukkien!)
 

Rikua käytiin katsomassa jo monta viikkoa sitten, ja kyseinen pariskunta päätti samantien, että Rikun he haluavat. Sovittiin kuitenkin, että odotellaan vielä ja annetaan pojan kasvaa, kun se on ollut niin kovin riippuvainen ja ripustautuva. Kaverit on olleet sille äärimmäisen tärkeitä, ja olen kyllä kiitollisuudenvelassa kaikille meidän pienille pojille hyvästä kasvatustyöstä. Ne ottivat Rikun suojiinsa, leikkivät sen kanssa, opettivat temppuja ja pesivät ja puunasivat. Ja Rikuhan antoi vastalahjaksi jakamattoman huomionsa ja kaiken veljellisen rakkauden :) Kun Tommi ja Teemu lähti omaan kotiin, niin menohan rauhoittui talossa selvästi. Vaikka Riku nyt edelleen juoksee ja painii Oulan ja Pyryn kanssa, niin paljon - ja enenevissä määrin - on niitä hetkiä, jolloin kaikki muut kissat nukkuu, ja Ríku joutuu keksimään itselleen ihan omaa viihdettä. Ja erittäin onnistuneesti se on tätä omaa tekemistä keksinytkin. Se ei ole enää niin orpo ja itkuinen, kun joutuu olemaan yksinään. Sitä seuratessa mä oon täysin vakuuttunut siitä, että oli hyvä päätös antaa sen jäädä vielä oppimaan kissan elämää ja siirtää sinne omaan kotiin muuttamista. Se muutos on muutamassa viikossa ollut niin huikea!

Semmonen äitin kultahan tämä poika tulee varmaan aina olemaan, ja siinähän ei ole mitään pahaa. Se tykkää nukkua ja köllöttää sylissä ja kainalossa, ja välillä iskee semmonenkin hellyydenpuuska, että aivan kuola valuu :) Se on kuitenkin kasvanut pojaksi, jolla on henkeäsalpaavan hyvä itsetunto: Kuka muu läpsii surutta itseään 10 kertaa isompia kissarouvia persukselle? Kuka muu kampeaa toiset kissat pois talon ainoan ihmisen sylistä, jos hän itse haluaa sen paikan? Kuka muu vaatii kaikella energiallaan osansa, jos pitkäkarvaiselle Julialle annetaan erityislaatuisia turkinhoitonappuloita? Kuka muu lyö tassulla nenään niitä kavereita, jotka yrittää tulla hänen ruokakupilleen? Kuka muu riistää toiselta lelut suusta, kun hän itse haluaa juuri sen juuri nyt? Kuka muu istuu jo kaapissa, kun juuri vasta ehdin raottaa ovea? Kuka muu haluaa, vaatii ja myös ottaa lelukseen kaiken, mitä mamma vaan ottaa käteensä - siivilän, hammasharjan, leivinpaperia, lusikan, kynän, kaukosäätimen, sukkapuikon ja nenäliinan? Riku, Riku itte. Rikulla on virtaa ja hyviä ideoita ja Riku kyllä tekee just niinku Riku itte haluaa ja mieluummin heti! Mä oon tottunu löytökissoissa semmoseen tiettyyn varuillaoloon ja nöyryyteen, että tämä Rikun mä-tiedän-mitä-mä-haluan-ja-sen-mä-myös-otan-asenne on niin huvittavaa :) Ja mitä enemmän tätä miettii, niin tuntuu myös erittäin terveeltä ratkaisulta, että Rikusta tulee talon ainoa kissa. Rikun kanssa nimittäin kaverit jää poikkeuksetta kakkoseksi niin ruuassa, juomassa, leluissa kuin nukkumapaikoissakin.

Tämä ihana, hassu, puhelias ja kehrääväinen miehenalku lähtee siis perjantaina omaan kotiin. Ikävä tulee varmasti. Ja jälleen jännä nähdä, miten suhteet muuttuu, kun tämä energiapommi lähtee pois. Jäämme jännityksellä seuraamaan, kuka ottaakaan sen näkyvimmän roolin tällä kertaa? ;) Tähän loppuun vielä näyte Rikun mieluisimmasta nukkumatyylistä sylissä jalkojen päällä:





tiistai 12. marraskuuta 2013

Lapset maailmalla

Kävin viime viikolla tapaamassa entistä sijaislastani, Saaran poikaa Arvia, joka muutti omaan kotiin toisen kissan kaveriksi  viime vuoden lokakuussa ja sai siellä uuden nimen Onni. Tämä ehkä maailman pehmoisin kissa on nyt jo tietysti iso poika, mutta nuo vähän surumieliset silmät ja kasvot muutenkin olivat edelleen selvästi tunnistettavat. Pikkuisen arastellen Onni minut otti vastaan, mutta vaikutti kuitenkin lopulta siltä, että se tunnisti mut tutuksi ja päästi rapsuttelemaan! Onnilla ja hänen Maija-kaverillaan olikin vierailun ajan jännät paikat, kun mun vaatteet tietysti haisee niin monelta eri kissalta, että eihän sitä kukaan kestä. Varsinkaan Maija ei millään tahtonut saada rauhaa, vaan palasi aina vähän väliä eteiseen ja työnsi päänsä kenkään :) Huvittavaa olikin sitten, kun palasin kotiin, niin eipä meidän kissalaumaa kiinnostanut pätkän vertaa Onnin ja Maijan hajut!
 

Kyllä sitä vaan niin on jäänyt jokaiselta sijaiskissalta tassunjäljet mun sydämeen, että ihana aina kuulla ja nähdä, miten kissoilla menee uudessa kodissa. Onni-poika ainakin viettää onnellista elämää, eikä varmasti osaa ikävöidä Saara-äitiä tai muitakaan entisiä kissakavereita, ja sekin on aina helpottavaa huomata, vaikka kyllähän nuo melkein järjestään niin hyvin aina sopeutuvat uuteen kotiin, että ihan suotta murehtii... Mutta sitten kun sitä murheen aihetta ilmaantuu, niin sitten sitä pitää surra niin kuin olisi vielä omasta kissasta kyse! Onnin sisko Kerttu nimittäin pääsi livahtamaan karkuun omasta kodistaan Seinäjoen Hyllykalliolla reilu viikko sitten, eikä ole sen koommin näkynyt eikä kuulunut  :( Kerttu on arka tyttö eikä varmasti kovin helpolla päästä vieraita lähelleen, mutta jos vain joku edes näkisi sen jossain, niin päästäisiin loukuttamaan Kerttu takaisin kotiin!
 
 
 
Teemu ja Tommi uudessa kodissaan ovat kuulemma ottaneet tilan haltuun, mutta pikkuisen vielä arastelevat uusia ihmisiä. Vaan eivätpä ne nyt vielä niin kauaa ole sielä ehtineet ollakaan, pari viikkoa on vasta vierähtänyt. Uskon kyllä, että kohta jo tottuvat kotiväkeensä, ja leikin kauttahan se noilla pienillä käy ehkä helpoiten. Täytyy tässä kohtaa oikein hattua nostaa, että on meidän kissoille löytynyt kyllä todella hyviä koteja, kun jaksavat antaa uusille asukkaille tilaa ja aikaa sopeutua! Kun harvapa näistä on sellaisia, että riemulla loikkaavat ensi töikseen uuden omistajan syliin - sen verran jännittävä elämä on monella takana, että vähän aina pitää olla varuillaan.

torstai 31. lokakuuta 2013

Teemu ja Tommi lähti kotiin

Maanantaina nämä maailman kehrääväisimmät veljekset sitten lähtivät ikiomaan yhteiseen kotiinsa. Ei voi sanoa, että he mitenkään mielellään olisivat kuljetusboksiin lopulta menneet, mutta pääsivät kuitenkin sopuisasti perille saakka, ja jo samana iltana tuli uudelta äidiltä viestiä, että hyvin pärjäillään :) Ihanaa, että ne pääsi samaan kotiin. En ole nimittäin eläissäni nähny noin kissarakkaita kissoja! Koko ajan kiehnaamassa toisiaan ja pesemässä ja hoitamassa hirmuisen pörinän saattelemana :) Aivan ihania poikia. Enkä muuten ollut myöskään eläissäni nähnyt sitä ihmettä, minkä lähdön päälle näin Tommin suussa! Sillä oli 7 kulmahammasta, kun rautahampaat oli jo kasvaneet hyviin mittoihin, mutta vasta 1 maitohammas oli tippunut! :D Oli aika hurjan näkönen pikku suu.. Lääkäri oli kuitenkin seuraavana päivänä antanut puhelimessa neuvon, että olkoot siellä vaan. Kai ne ylimääräiset hampaat sitten jossain välissä tippuu, mutta seurailla vähän pitää tilannetta kuitenkin. Tämä neuvo tuli sitten muutenkin tarpeeseen, sillä myöhemmin samana iltana huomasin, että myös Oulalla on tuplakalusto yläkerrassa, vaikka maitohampaat alhaalta olikin jo pudonneet!
 
Niin....pystyin todellakin katsomaan Oulan suuhun, vaikka pari viikkoa sitten en olisi edes uskaltanut sellaisesta haaveillakaan. Meillä on muutenkin tapahtunut kaikkea ihmeellistä Tommin ja Teemun lähdön jälkeen. Eihän kellään toki mitään niitä vastaan ollut, mutta just se poikien syvä kissarakkaus vähän välillä ahdisti isompia. Julia on silminnähden rentoutunut. Se osoittaa rentoutensa juttelemalla mulle mukavia pikku asioita ja rötköttämällä keittiön pöydällä selällään tassut taivasta kohti. Ja Sade! Sehän on jo pitkään ja monena aamuna tullut sänkyyn kiehnaamaan, kun herätyskello soi, mutta tiistaista lähtien sitä on saanut velloa ja rapsuttaa ja hieroa niskasta ja se on kerta kaikkiaan siis kehrännyt!! Näiden kuuden yhteisen kuukauden jälkeen se kehrää! Aivan uskomatonta :) Myös Pyryä saa nyt silittää, ainakin välillä. (Siinä on muuten kans semmonen poika, jolla on nykyään aamuisin kauheasti asiaa.) Oulaa ei saa silittää, mutta sen tassuihin saa kyllä koskea. Oulan kanssa voi leikkiä semmosta läpsyttelyä, että kun rapsuttaa sen varpaita niin se läpsäisee kämmenelle - ilman kynsiä jopa :) Kuulostaa varmaan tosi kuivalta, mutta mä oon niin onnessani, kun saa niihin viimein jotain oikeeta kontaktia! Samoin Tiina leikkii sielä ihan rentona ja sitä voi jopa leikittää ja se lähtee siihen mukaan, ja hänet saa myös ohittaa jo alle puolen metrinkin etäisyydeltä! Riku vähän näyttää kaipaavan sitä aiempaa kovaa menoa, mutta toisaalta se on niin hyvä kaveri Oulan ja Pyrynkin kanssa, että ei se ainakaan yksinäiseksi oloaan tunne.
 
Että näin siinä jälleen kävi, kun omaan kotiin lähti tuommoset tyypit, jotka pyöritti koko laumaa ja oli eniten äänessä ja eniten joka paikassa koko ajan, niin kaikki jäljelle jääneet löytää nyt itsestään ihan uutta rohkeutta ja saa enemmän tilaa sille omalle itseilmaisulleen :)

perjantai 25. lokakuuta 2013

Seesteisyyden paluu

Viime viikon lääkäriinlähtötraumoista on meillä suunnilleen toivuttu, ja kaikki saa jälleen elää normaalia rauhallista elämää ilman, että täytyy juosta mua karkuun joka käänteessä. Tiina ja Oula kantoi kaunaa muutaman päivän, mutta sitten sekin onneksi unohtui. Nyt Tiina hengailee tuossa puolen metrin päässä ilman huolen häivää, ja mikä hienointa; se on näin pian leikkauksen jälkeen löytänyt itsestään nuoren tytön vailla perhehuolia tai hormonituskia! Se metsästää palloja ja painii poikien kanssa - eihän se kokonsa puolesta niistä enää paljoakaan eroa, pikkuinen kun on. Jännä, miten nyt osaan jotenkin seurata sitä uudella tavalla. Ehkä meidän taistelu tosiaan lähensi meitä :) Julialle se on tavallaan yksi lapsi muiden joukossa, mutta koska Tiina ei vaadi mitään, ei Juliankaan tarvi sitä ärsyyntyessään lätkiä naamaan. Silloin kun Tiina heräs nukutuksesta, niin Julia säntäsi heti ystävällisesti tervehtimään ja toivottamaan tervetulleeksi takaisin. Sade leikkii Tiinan kanssa, mutta hierarkiassa Sade on ylempänä. Sen näkee selvästi ruokakupilla - Tiina väistyy heti, jos Sade saapuu paikalle.

Meillä käväisi tuossa joku aika sitten yhden vuorokauden pikavisiitillä yksi ihana löytökolli, joka joutui pysyttelemään eristyksissä vessassa. Siirto toiseen sijaiskotiin onnistui onneksi nopeasti, sillä meillä ei oikein noista aikuisista miehistä innostuttu, ja kylläpä sitä kolliakin ahdisti, kun 8 naamaa oli vastassa oven raossa. Uudessa sijaiskodissakaan ei tämä poika ehtinyt kauaa olemaan, kun oma koti löytyi! Poika oli karannut kotoa, mutta pääsi onneksi takaisin ennen talven tuloa. No, jokatapauksessa, se mies, jonka puutarhaan tämä kolli oli alunperin asettunut anomaan ruokaa, oli tehnyt pahvilaatikosta ihanan pesän, jonka hän kissan mukana toi tänne meille. Ja sehän olikin sitten ihanin asia, mitä on koskaan nähty! Siellä oli ihana nukkua, sitä oli ihanaa käännellä ja repiä, siellä oli ihana painia ja viedä sinne palloja, ja kaikki kissat Juliaa myöten oli ihan fiiliksissä tästä fantastisesta uutuustuotteesta. Parasta oli, että laatikkoon oli tehty alakulmaan pieni ovi, joten sinne saattoi hyökätä kahdesta eri suunnasta! Järkytys oli suuri, kun tämä mainio vekotin siirrettiin paraatipaikalta olohuoneen keskipisteestä nurkkaan sängyn taa. Kyllä laatikko edelleen on suosittu etenkin nukkumiskäytössä, tässä kuvassa Teemu ja Pyry siellä käsikaulaa lämmittävät toisiaan.

Tuntuu kyllä, että on suuri kivi pudonnu harteilta, kun nämä lääkärireissut saatiin viimein hoidettua. Nyt voidaan vaan keskittyä tähän kaikkeen kivaan olemiseen. Kun nää on niin hassuja nämä pojat ja tytöt! Ja ne huomaa kaiken uuden ja poikkeavan. Kuten eilen, kun leipäkori ehkä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen oli unohtunu keittiön pöydälle. Tommi sattui paikalle eikä siinä tarvinnu kauaa miettiä - sinnehän se poika mahtui mukavasti niinku pieneen veneeseen ja siellä oli hyvä ottaa iltapäivätorkut :) Maanantainahan nämä punaset pojat sitten lähtee ansaitusti omaan yhteiseen kotiin. Ihana juttu <3



torstai 17. lokakuuta 2013

Tiinojen taistelu

Eilen koitti se kohtalon päivä, kun tämä hankala parivaljakko - siis Tiina ja Oula - piti toimittaa lääkäriin leikattavaksi ja rokotettavaksi. Näitähän oltiin silloin jokunen viikko sitten viemässä muiden mukana lääkäriin, mutta ei siitä mitään tullut. Tajusin silloin, että näitä ei ihan hevillä boksiin huijatakaan, ja että ne vaatii kyllä mun täyden keskittymisen ja kaiken energian, ennen kuin ne saa pakottamalla tekemään yhtään mitään. Mä kauhulla ja pelko rinnassa odotin tätä päivää, ja kauhuntäyteiseksi se sitten muuttuikin.
 
 
Olin olevinani hyvinkin älykäs ja kekseliäs, kun päätin, että suljen Tiinan makuuhuoneeseen ja laitan sinne kissanloukun herkkuruokineen päivineen, ja sen jälkeen Oulan nappaaminen kävisi kerrassaan leikiten. Ajattelin, että kun Tiinan piti joka tapauksessa olla 12 tuntia syömättä ennen nukutusta, niin sehän marssisi sinne loukkuun ilman mitään ongelmia. Ei se mennyt ihan niin...
 
 
Kirjoitin eilen yhdistyksen suuntaan pientä tapahtumaraporttia tähän tyyliin:

Tiina ei mennyt loukkuun. Niin nälkä ei sentään ollu hänelläkään. Plan B:nä puin lasketteluvaatteet päälle ja laitoin keittiön lattialle herkkuruokia, josta sitten sain yllätettyä Oulan takaapäin ja tungettua boksiin. Onneksi oli ne lasketteluvaatteet. Tässä kohtaa piti lukita Sade, Julia, Tommi, Teemu ja Riku makuuhuoneeseen ja kylppäriin, että sais jonkinlaisen työrauhan. Oula boksin kanssa vessaan, jonne äitinsä puoli tuntia myöhemmin meni katsomaan, että mitä se kersa sielä rähisee. Oula meinas tulla kaltereiden läpi ja iski naamaansa niin lujaa boksin reunaan, että nenä paisui ja punottaa edelleen. Tiinan perässä sain suljettua vessan oven hipihiljaa. Lasketteluvaatteet päällä ja täkkiä kilpenä käyttäen tunkeuduin minäkin vessaan, Tiina esitti heti kättelyssä "ei senttiäkään lähemmäs tai hyppään sun naamalle ja revin silmät päästä"-ilmeensä raivoisan sähinän saattelemana, mutta jollain ihmeen konstilla onnistuin pääsemään vessan puolelle ja sain oven kiinni.

Ehdin huomamaan, että Pyry-rassu oli joutunut myös tapahtumien keskelle, ja samassa Tiina hyppäsi mun päälle, kiipesi selkää pitkin ja iski kyntensä mun kurkkuun, potkaisi takajalalla valot pois ja minä valuin lattialle toiveena, että ne lihaan uponneet ja kiinni takertuneet kynnet irtoais. Olin jo valmiina luopumaan ajatuksesta ja avaamaan vessan oven saadakseni kissan pois kurkusta, mutta se irrottikin otteen. Minä sain valot päälle ja Tiina alkoi ottamaan raivokkaita ponnistuksia tarkoituksenaan hypätä altaan päällä olevan peilikaapin päälle. Neljä ponnistusta, kaikki onneksi epäonnistuneita yltäen vain reiluun puoleentoista metriin, minkä jälkeen kissa perääntyi läähättämään vessanpöntön taakse. Pyry näytti tässä kohtaa siltä, että hän vois vaikka lähteä, Oula piteli omassa boksissaan punoittavaa nenäänsä. Avasin Tiinalle boksin oven ja vein sitä lähemmäs. Kissa sähisi, mutta oli selkeesti menettänyt enimmät voimansa. Kaksin käsin niskasta kiinni ja lattiaa vasten painamalla vedin sen boksiin. Luukku kiinni. Itku tuli. Huoh.

Ihan hirveetä siis. Pelkäsin aivan jumalattomasti. Mutta kun tämä vaihe oli valmis, ei itse lääkärin vastaanotolla ollu oikestaan mitään hämminkiä. Kissat sai kohtalaisen helposti bokseista pakkohäkkiin eikä kumpikaan inahtanutkaan, kun pistettiin. Hommat tuli hoidettua ja sitten vaan kissat kotiin heräilemään. Ehdin vielä leikkaamaan molemmilta kynnet ennen kuin ensimmäisiä virkoamisen merkkejä alkoi näkymään.
 
Oula virkistyi hyvinkin äkkiä ja pääsi jo vähän muiden poikien kanssa leikkimään illan mittaan. Nenä vielä tänä aamuna pikkusen punotti, muttei ollu enää niin turvonnu. Tiinaa väsytti enemmän ja luulen, että sillä oli paljon raskaampi tää henkinen puoli. Se on kyllä selkeästi loukkaantunu ja pettyny muhun, kun silleen menin häntä pakottamaan... Julia oli eilen todella järkyttyny tämmösestä sodankäynnistä ja äidillinen kun on, niin erityisesti Oulan kohtelu huolestutti sitä suunnattomasti. Se katteli mua niinku jotain aivan hirvittävää sadistia, mutta aamuun mennessä se oli jo antanu anteeksi tai sitten ei enää muistanu asiaa. Mulle ei jääny mitään traumoja tästä, enkä vihaa Tiinaa.
 
Tää kuulostaa varmasti todella kyseenalaiselta touhulta ja herää kysymys, että onko meidän järkeä yrittää kesyttää kissoja, jotka käy silmille. Tiinalla ei ehkä ole ollut koskaan kunnollista kontaktia ihmiseen, ei ainakaan mitään positiivista, ja siksi se luottamuksen rakentaminen on todella hidasta ja hermoja vaativaa puuhaa. Se on kuitenkin parissa kuukaudessa tottunu elämään ihailtavassa sovussa näiden muiden kissojen kanssa, on täysin sisäsiisti ja viime viikkojen aikana se on myös itse tullut yhä lähemmäs ja lähemmäs mua. Miksikään villikissaksi mä en sitä siksi haluakaan luokitella, kun ei se muuten ole ollu mitenkään aggressiivinen tai uhmakas. Se koki tämän vapaudenriiston ja pakottamisen nyt vaan niin kovin dramaattisesti, että oli valmis vaikka mihin päästäkseen pois sieltä vessasta. Kokemuksesta tiedän myös, että semmonen leppoisinkin sylikissa saattaa muuttua sekunnissa täysin raivotautiseksi villipedoksi, jos sitä yrittää teljetä boksiin vastoin sen omaa tahtoa. Onhan tässä monesti oltu kädet verillä... :)
 
Tässä sijaiskotitouhussa on saanut todistaa niin suunnattomia muodonmuutoksia noissa kissoissa, että mä en halua luovuttaa, kun selvästikään ei ole kyse toivottomasta tapauksesta. Ei mulla ole mielestäni oikeutta päättää täysin terveen elävän olennon elämästä ja kuolemasta. Meidän yhdistyksessä on joka tapauksessa kaikilla järki tallella eikä siellä yritetä vängällä kesyttää jotain, josta näkee heti, ettei se pysty koskaan elämään ihmisen kanssa sisätiloissa. Siinä on myös kysymys eläimen oikeudesta hyvään elämään; sisälle teljetty, ihmisiä pelkäävä villiintynyt kissa kärsii. Lisäksi siinä kärsivät ihmiset, jos kissa peloissaan käyttäytyy hyökkäävästi. Kuulin illalla, että yksi kiinniotettu villiintynyt emo joudutaan juuri tästä syystä nyt lopettamaan. Aina ei siis asiat näiden löytökissojen kanssa suju niin yksinkertaisesti tai onnellisesti, mutta se vaan pitää hyväksyä osana tätä eläinsuojelutyötä.
 
Mä toivon nyt vaan, että Tiina antaa anteeksi ja voidaan palata normaaliin arkeen tämän koettelemuksen jälkeen. Ehkä Sheba-ateriat auttaa :)
 

 
 
 
 

perjantai 11. lokakuuta 2013

Hoivapojat ja supermalli!

Kaikki ylimääräinen murina on meidän taloudessa jälleen hiljentynyt. Sade on tottunut Rikuun sen verran, ettei suurempia konflikteja enää synny, ja se pystyy jopa jälleen nukkumaan poikien kanssa ja pesemään niiden korvantaustoja! :) Päivät kuluvat siis seesteisissä merkeissä.
 
Tommi ja Teemu on nyt lisätty Ssesy:n sivuille kotia etsimään. Laitoin siihen esittelyyn, että pojat lähtee joko yhdessä samaan paikkaan tai sitten uusissa kodeissa pitää olla jo ennestään kissakaveri tai useampikin odottamassa. Nämä pojat on niin sosiaalisia ja ne nauttii niin silmiinpistävän suuresti toisen kissan läheisyydestä, että sydän siinä sulaa seuratessa. Ne pesevät ja paijaavat ja kiehnaavat koko ajan. Varsinkin Julian pehmoista rintaa vasten on niiiiin ihana puskea - harmi vaan, ettei Julia enää ole kiinnostunut lastenhoidosta ja yleensä se hyppää välittömästi väljemmille vesille. Tommi jopa käy välillä pesemässä Tiinankin korvia, ja se on kyllä poikkeuksellista, kun Tiinahan viettää suurimman osan ajasta ihan yksikseen tai sitten Pyryn kanssa. Toivotaan, että pian löytyisi koti näille pojille. Ne on molemmat niin ihastuttavia ja kehrääväisiä.
 
Pakko laittaa nyt vähän kuvia Juliasta, kun on tuo uus kamera. Juliahan on siis ihan semmonen oman elämänsä supermalli, ja se rakastaa olla kuvattavana. Koko tämän vuoden ajan, kun Ssesy:n Jouko on käynyt meillä ottamassa kuvia kotia etsivistä kissoista, niin Julia on aina odottanut, että no eikö hänestä nyt muka oteta ollenkaan. Kun niitä kuvia sitten otetaan, niin siinä salamavalojen räiskyessä se on niin onnellinen ja oikein paistattelee huomion keskipisteessä. Ja kun sitä kehuu kauniiksi, niin se nostaa heti leukaansa ylväästi ja siristää silmiänsä tyytyväisenä :D
 
Se on kyllä niin valloittava neiti! Niin ilmeikäs, älykäs ja jotenkin inhimillinen kaiken sen omanarvontuntoisuutensa kanssa. Ja jos se tajuaisi, että sen kuvia laitetaan nettiin kaikkien nähtäville, niin se varmaan hukkuis onnellisuuteen :) Olkaapa siis hyvät ja ihastelkaa:
 
 

tiistai 1. lokakuuta 2013

Lääkärireissua ja uutta väkeä

Viimeviikkoinen lääkärikäynti ei mennyt sitten ihan niin ku suunniteltiin. Ehkä se oli vähän turhan kunnianhimoista kuvitella, että 6 kissaa menee ihan vaivattomasti bokseihin, ja sitten ei ku lääkäriin!  Tommin ja Teemun sai ihan helposti kyllä kiinni ja kyytiin, samoin Julian, mutta sen pikku perheen kanssa olikin vähän toinen juttu. Pyry vielä suostui suunnitelmiin, mutta kun Oula näki, mikä on meininki, niin sehän pakeni henkensä edestä. Sain sen vielä kiinni, mutta sen verran raivokkaasti se pisti hanttiin, että aattelin  että parempi sille nyt vaan jäädä rauhassa kotiin, että mennään sitte toisella kertaa. Inhottaa väkipakolla alkaa viemään semmosta, joka on aivan kauhunsekaisen raivon partaalla, ja vielä kun se olis pitäny tukkia muiden poikien kanssa samaan boksiin.
 
Tiinahan myös jo varsin aikasessa vaiheessa ilmaisi, että hän ei nyt tällä kertaa lähdekään, menkää te vaan. Ja aattelin senkin kohdalla, että mieluummin annan sen edelleen rauhassa rakentaa sitä luottamusta, lääkäriin ehtii toistekin. Porukkaa lääkärireissulle kertyi kuitenkin sen viiden kissan verran, lähtiessämme nimittäin ovenraosta tuli lennosta mukaan vielä yksi pikkuinen pentu, jonka päivät löytöeläintarhalla oli tulleet täyteen ja minä sitten lupasin sille sijaiskodin meiltä.
 
Julian korvista ei onneksi löytynyt yhtään mitään, mikä aiheuttaisi sen, että se välillä pitää oikeaa korvaa luimussa. Se nyt vaan ilmeisesti on niin, ja kyllä ne korvat varmuudeksi putsattiin sitten oikein kunnolla. Uusin tulokas tarkistettiin ja rokotettiin ja ulkoloisetkin karkotettiin. Kyllä kaveri käyttäytyi tosi fiksusti, vaikka rassua oltiin siinä riepoteltu edestakasin koko päivä! Siinä se pieni vaan kehräili...
Tommi, Teemu ja Pyry päätettiin samalla leikata, kun kerran aikaa oli ruhtinaallisesti Tiinan leikkaamisen peruunnuttua. Siinä nukutuksen aikana ne sitten myös sirutettiin ja rokotettiin. Matokuurit määrättiin vielä kaikille - kovin on lujassa ne loiset pienillä pennuilla :( Kotiin päästyämme laitoin pojat riviin heräilemään vessan lattialle. Siellä on lattialämmitys ja oven saa kiinni, niin ne pysyy lämpöisinä eivätkä lähde horjuilemaan sieltä kovin kauas ennen aikojaan....eikä myöskään tarvi siivoilla pieniä oksennuksia ja lirahtelevia pissoja joka puolelta kämppää.
 
Kun muut kaverit lojui tiedottomana vessan lattialla, niin Oulapa reippaasti lähti tekemään tuttavuutta uuden pennun kanssa, joka jo hätäkastettiin siellä lääkärinpöydällä Rikuksi. Ensin vähän hirvitti, mutta hetken aikaa kun saunan lauteiden alla tutustuttiin, niin kohta pojat oli jo ylimpiä ystävyksiä! Tämä Oulan ja Rikun hyvä ystävyys näkyy edelleen selvästi, kun nuo kolme muuta poikaa on välillä vieläkin vähän hämillään, että mikä tämä pikkunen täällä on. Tiina, Sade ja Julia äksyyntyivät melkoisesti  uudesta tulokkaasta. Sade, joka siis pelkää kamalasti pieniä kissoja, ei oikein vieläkään pysty olemaan murisematta joka käänteessä. Tiinaa kauhistutti outo haju, mikä Pyryn mukana tuli lääkäriltä, ja Julia ei kerta kaikkiaan jaksa ottaa enää uusia lapsia hoidettavakseen. Sen verran äidilliset elkeet sillä kumminkin edelleen on, että kun Tommi, Teemu ja Pyry viimein olivat hereillä ja avasin vessan oven, niin Julia tuli juoksujalkaa pesemään poikien naamaa ja tarkistamaan, että kaikki on kunnossa :)
 
Riku on todella eläväinen nappula, ja sille oli aivan mieletön lottovoitto päästä meidän 94 kissanlelun pariin. Se ei ensimmäisenä iltana ehtinyt syömäänkään ennen kuin oli kokeillut jokaista lelua - 6 tuntia! Sillä on ihan selvästi äitiä ikävä, kun niin kauhean aikasin on joutunut mamman helmoista lähtemään. Se nukkuu mun leuan alla ja kehrää ja imee pyjaman kaulusta, mutta toisaalta se on myös niin vilkas ja reipas, että jahtaa esimerkiksi ihan surutta myös meidän vanhempia daameja. Ensimmäisinä iltoina kaikki 7 muuta kissaa oli kerääntyneenä epämääräiseksi ringiksi olohuoneen matolle, ja siinä ne sitten seurasivat, kun Riku yksin leikki keskellä mattoa. Huvittavaa touhua.

Pikkusen on nyt vielä sitä inhottavaa murinaa ja sähinää ilmassa, kun ei porukka ole ihan vielä päässy yhteisymmärrykseen, mutta varmaan jo lähipäivinä rauhoittuu siltäkin osin. Sen nyt ainakin voi jo sanoa, että Mikon lähdön jälkeen erityisesti Oula on rohkaistunut tosi paljon. Toissailtana se tuli jopa sänkyyn mahan päälle nukkumaan! Että kyllä näillä kaikilla on toivoa, vaikka kuinka hysteerisistä lähtökohdista lähettäis liikkeelle :)

tiistai 24. syyskuuta 2013

Halvat huvit

Laskin viikonloppuna miten monta kissanlelua meidän taloudesta oikein löytyy, kun niitä aina siivoillessa putkahtelee milloin mistäkin - pääasiassa sohvan alta. Laskin mukaan varsinaiset lelut sekä ne epämääräiset tavarat, joita sijaiskodin kissat käyttää säännöllisesti leluinaan. Yhteensä niitä oli 94 kappaletta. Siis 94! Tässä Tommi ja Teemu esittelevät omaisuuttaan:
 
 
Tuo tuommonen tunneli on ihan ykkösjuttu kaikille pennuille, ja sanoisin kyllä, että siinä jonkin verran säästyy seinät ja verhot ja kirjahyllyt, kun tuolla tunnelissa on niin kovin jännittävää touhuta. Hiiret ja pallot ja muut pienet lelut on myös oikein mukavia kaikkien mielestä, ja pehmolelujen kanssa on hauska painia. Mutta jotenkin tuntuu, että kaikkein kivointa on kuitenkin se semmonen omituinen sälä, jota joku löytää jostain ja sitten sitä porukalla kuljetetaan ympäri tupaa. Kuten Voi hyvin -lehden kulma, kurkun tai porkkanan kanta, pieni käpy, huultenrajauskynä, nippuside, heijastin, karhunkieli tai leipäpussin sulkija. Varsinkin tuo kurkun kanta herätti viime viikolla niin intohimoisia tuntemuksia, että kaikki vaan murisi sen ympärillä pienessä piirissä!
 
Joskus käy niin, että joku lelu ei sinänsä juuri kiinnosta, mutta kun se menee rikki, niin sen lelun osat on paljon paljon hauskempia kuin kokonaisuus. Myös semmoset perinteiset kissanviihdyttimet kuin foliopallo, pakettinaru ja lankarulla toimii meilläkin. Joillain kissoilla on myös erityinen viehtymys koruja kohtaan. Vanhemmillani on entinen Ssesy:n kissa Helmi, joka rakastaa yli kaiken kuljetella kaulakoruja, ja Julialla on samoja oireita. Ompelulaatikosta löytyy myös paljon ihania juttuja, nappeja, helmiä, vetoketjuja sekä mittanauha, joka on ollut poikkeuksetta suuressa suosiossa kaikkien kissojen kohdalla.
 
Yleensä lelut, kaikki 94, jaetaan solidaarisesti kavereiden kanssa, mutta joskus jostain tietystä lelusta tulee jollekin tosi tärkeä. Annan yleensä tämmöset lempilelut sitten kissoille mukaan, kun me muuttaa omaan kotiin. Niin kuin Mikko nyt lauantaina otti mukaansa pienen huovutetun pallon, johon se suhtautuu todella intohimoisesti, mutta kukaan muu kissa ei piittaa siitä tuon taivaallista. ....Vähän sillä ajatuksella aina, että kun koti, kaverit ja ihmiset vaihtuu, niin on edes se joku tuttu asia sielä uudessa paikassa, josko se helpottaisi sopeutumista.
 
Mikon uudesta kodista ei ole vielä kuulunut mitään terveisiä, joten oletan taas, että hyvin siellä sujuu :)
 

torstai 19. syyskuuta 2013

Mikko lähtee kotiin


Mikolle on löytynyt oma koti! :) Poika pääsee pari vuotta itseään vanhemman kollikissan kaveriksi - entisiä Ssesy:n kodittomia hänkin. Sovittu on, että lauantaina tullaan Mikkoa hakemaan, ja olen kyllä asiasta oikein hyvillä mielin. Sen jälkeen meille jää seitsemän kissaa, joista Julia onkin jo pistetty kotia etsimään. Laskeskelin tässä, että kyllä ne vaan nuo neljä pentuakin alkavat olla luovutusiässä, että periaatteesa olisivat valmiita omaan kotiin.

Varasin ens viikolle koko köörille lääkäriajan, niin saadaan pojat rokotettua ja Tiina rokotettua ja leikattua. Julialla on jotain ongelmaa toisen korvan kanssa, se pitää sitä vähän väliä viistossa johonkin suuntaan, niin haluan, että lääkäri sen katsoo kunnolla, että mikä sielä ahdistaa. Korvapunkit on meillä häädetty nyt jo niin moneen otteeseen, että en jaksa uskoa, että ne siellä vaivaa, mutta sittenhän sen näkee. Ja hyvä, että saadaan siinä samalla tarkistettua muutenkin, että pennut on terveitä. Etenkin Pyryn ja Oulan suhteen välillä vähän huolestuttaa, kun ne on selkeesti laihempia kuin Tommi ja Teemu, vaikka ovat vähän vanhempia. Ihan yhtä energisiä ja vilkkaita ne on kuitenkin kaikki, että tuskin mitään vakavaa ongelmaa ainakaan on.

Sade on siis ainoa joka säästyy lääkärikäynniltä. Tai ainakin toivottavasti. Mä haluan vielä uskoa, että jollain konstilla saan Tiinankin pakattua koppaan ja kyyditettyä vastaanotolle, mutta en tiiä kuinka sitten käytännössä onnistuu... Sehän voi jo oma-aloitteisesti tulla aika lähellekin, ja jos se makoilee sängyn päällä niin ei se häiriinny, jos mä siinä touhuan ympärillä, mutta koskea ei saa. Valitettavaa ja vähän noloakin on se, että se on asunu meillä jo kaksi kuukautta, enkä mä oo saanu koskettua siihen oikeastaan kertaakaan :/ En sitten tiedä, miten taas voimasuhteet muuttuu, kun Mikko lähtee. Sehän voi olla, että Sade tulee läheisemmäksi pienten poikien kanssa, ja Tiina saa olla enemmän rauhassa ja vapautuneempi. Nyt kun Sade rymyää Mikon kanssa, niin se villiintyy niin siitä meiningistä, että jahtaa sitten Tiinaakin - toki aivan leikkimielellä, mutta kuitenkin.

Julia viettää edelleen omia raukeita rentoutumishetkiään liinavaatteiden päällä kaapissa. Pennut ei oo vielä kunnolla sisäistäneet, että se vierihoito on nyt loppunut, eikä Julia enää suostu "imettämään", ja siksipä välillä Julia joutuu läiskimään tassulla ja maukaisemaan ärsyyntyneenä. Mutta sen pitemmälle se ei mene, ja jos sille vähänkään käskevään sävyyn sanoo "Julia!" niin se istahtaa heti nätisti aloilleen ja katsoo silmiin, että okei, ei sitten vihoitella lapsille, oliko jotain muuta? Siinä on kyllä varsinainen persoona, jotenkin niin ihmismäinen ja omapäinen, että ei voi ku hymyillä :)




perjantai 13. syyskuuta 2013

Vilinää ja vilskettä

Voi miten äkkiä nämä päivät kuluu! Ja voi kun ei tarvisi käydä töissä, saisi vaan olla kotona ja leikkiä kissojen kanssa :) Melkonen hullunmylly meillä kyllä vallitsee, kun kaikki 5 poikaa ja Sade innostuu rymyämään oikein olan takaa, mutta on se kieltämättä hauskaa seurattavaa.
 
Tiina, Pyry ja Oula rohkaistuvat päivä päivältä enemmän. Tiina uskaltaa liittyä mun seuraan sohvalle ja ruokapöydän ääreen, mutta koskea ei häneen saa vieläkään. Ja nuo pojathan nyt on jo pitkään olleet ihan parhaita kavereita Mikon, Tommin ja Teemun kanssa. Varsinkin Mikko ja Teemu pitävät niin kovaa menoa yllä, että siinä ei välillä muut pysy edes perässä. Teemu myös hyppii täysin ongelmitta kirjahyllyyn, muilta pikkuisilta se ei vielä onnistu. Kaikista pienistä poikalapsista on alkanut jokaisesta tulemaan esiin ihan omia persoonallisia luonteenpiirteitä. Teemu on jo nyt niin ihmisrakas pakkaus, että eipä ole meillä aikoihin tuollaista asunut! Se nukkuu mun vieressä, ja kun herään, se alkaa välittömästi kehräämään, ja kun tulen töistä, se juoksee kehräten ovelle ja pyytää vähän väliä syliin :) Tommi on edelleen vähän arempi, mutta kova poika kehräämään myöskin.
 
Järkytyin vähän siitä edelliskerralla postaamastani kuvasta, missä Pyry näytti niin mahdottoman pieneltä Tommin rinnalla, että olen sittemmin huolehtinut siitä, että se saa rauhassa syödä niin paljon kuin jaksaa. Nuo muut duracell-puput on aina ruoka-aikana niin kovia säheltämään ja säätämään, että siinä jää helposti Pyry ilman. Kiitoksena tästä Pyry on alkanut nyt rohkeammin tulla tutkailemaan mun touhuja, ja samalla lailla kuin Mikko ihan pienenä, niin Pyrykin tulee nyt ihan viereen istumaan ja katsoo ensin, mitä mun kädet tekee, ja sitten katsoo kysyvästi silmiin, sitten taas käsiä. Pieni söpöliini. Oulalle tämä virkeä kaveripiiri on tehnyt tosi hyvää ottaen huomioon, miten mahdottoman arka ja puolustuskannalla se oli silloin makuuhuoneessa ollessaan. Se on nyt jo melkein kovimpia painimiehiä koko porukassa, ja iltaisin se tulee ensimmäisenä sänkyyn tarkistamaan, että joko mä nukun :)
 
Julia lisättiin alkuviikosta Ssesy:n kotia etsiviin, ja nyt odotetaan sitten jännityksellä, että haluaisiko joku tarjota hälle rakastavan loppuelämän kodin. Toivoisin sitä Julialle kyllä sydämeni pohjasta. Se on nyt viime kuukausina hoitanut niin paljon noita pentuja, että ansaitsee jo päästä eläkkeelle niistä hommista. Olen yrittänyt keksiä sille rauhallista nukkumapaikkaa, jossa ei koko ajan juoksisi pieniä poikia yli, ja aika paljon Julia onkin nyt lepäillyt vaatekaapin ylähyllyillä. Tällä viikolla Julia on myös tehnyt pennuille selväksi, että se ns. imettäminen on nyt loppu - ihan turha hänen mahansa alle enää yrittää änkeä! 

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

1+1+1+3+2= 1 sopuisa yhteisö

Sen jälkeen, kun makuuhuoneen ovi avattiin ja kaikki kissat saivat vapaasti tehdä mitä haluaa ja missä päin asuntoa haluaa, niin Sade veti hirveät herneet nenään. Sen mielestä pieniä pentuja viipelsi ympäri kotia aivan liikaa ja hermothan semmosessa menee! Koko viime viikon Sade vaan murisi ja sähisi ja kävi kaikkien kimppuun niinku yleinen syyttäjä. Sai taas olla sydän syrjällään, ja Mikkokin oli aivan ulalla, että miksi tuo nyt lyö minua tuo ex- hyvä ystävä :( Nyt kuitenkin näyttäis siltä, että Sade on tottunut ajatukseen, kaikki ylimääräinen murina on loppunut, ja Sade, Julia, Mikko, Tiinan perhe ja punaiset pojat viettävät sopuisaa kommuunielämää sievästi rinta rinnan.
 
Sijaiskotiin on ehditty tällä välin hankkia uusi kamera, joten parempia kissaotoksia on toivon mukaan luvassa. Kukaanhan ei toki vielä ole ehtinyt kajota käyttöohjeisiin, mutta kyllä jotain on jo ehditty räpsimään. Kuvat kertokoon nyt tällä kertaa sijaiskotikuulumisia:
 
Kolmen perheen pojat Tommi, Oula ja Mikko siskonpedissä.
Sadekin uskaltaa nukkua lähietäisyydellä.


Aluksi niin pienet punaturkit on kasvaneet jo Pyryn ohi.
Pyry ja Oula kun ei tahdo uskaltaa ruokakupille samaan kiivaaseen tahtiin mitä Tommi ja Teemu, niin tässä on tulos.


Oula ja Pyry on äitin poikia. Äitikin on onneksi saanut lonkille vähän vararavintoa :)

Kaunis Julia

 
...ja koko ajan rohkaistuva Tiina
 
 
...sekä Sade, joka todella pääsee oikeuksiinsa tällä uudella kameralla!
 

maanantai 26. elokuuta 2013

Kissanristiäisiä ja hyvää karmaa

Viime viikolla Mikko ja Julia halusivat monena päivänä käydä makuuhuoneessa tutkimassa, että mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu ja ketä siellä asuu. Päästinkin ne ihan rauhallisin mielin sinne haistelemaan paikkoja, kun molemmat kerran ovat jo osoittaneet osaavansa käyttäytyä. Ja kun kohtaamiset pentujen kanssa olivat niin sopuisia, ja emokin reagoi vieraisiin kissoihin vain ystävällisellä uteliaisuudella, niin päätin, että saa loppua tämä eristäminen. Perjantaina aukesi ovi vapaalle liikenteelle, eikä mennyt kauaa kun kaikki yhdeksän kissaa leikkivät ja hengailivat vain makuuhuoneen puolella. Sade tietysti hermostui taas kauheasti niistä hirvittävän pelottavista kissanpennuista, ja Venlakin vähän Julian esimerkkiä seuraten yritti siinä näytiksi ärhennellä, mutta ihmeellisen sopuisasti sujui kaikki. Eniten ihmettelin sitä emokissaa, kun se mulle on niin vihamielinen, mutta kaikille kissoille vaan kurnutteli iloisesti. Ja Mikko ei taas epäröinyt hetkeäkään, vaan paineli reippaasti haistelemaan uusia kämppiksiään.
 
 
Uskomattoman vapauttava fiilis saada koko kämppä käyttöön, ei tunnu se kissamääräkään niin suurelta, kun ne on levittäytyneet tasaisesti ympäriinsä :) Mutta nyt kun ne on kaikki sekaisin ja joka paikassa päällään, niin tuntui välttämättömältä antaa kaikille nimi, jotta pysyy jotenkin tilanteen tasalla. Emokissa on nimeltään Tiina, eli minun kaimani. Aattelin, että jos on noin omituinen tyyppi niin täytyyhän se Tiina olla :D Pojista ruskearaitainen tupsukorva, alusta asti rohkeampi tapaus on Pyry, ja harmaasta velipojasta tuli Oula. Nämä pennut kyllä varmasti nautti tästä laumojen yhdistämisestä kaikkein eniten, vaikka ensialkuun vähän jännittikin. Oula ei olisi ainakaan millään uskaltanut poistua makuuhuoneesta, mutta Pyry tutustui rohkeammin uusiin paikkoihin.
 
 
Nythän molemmat leikkivät jo muiden mukana pitkin olohuonetta, ja parina iltana Tiinakin on uskaltanut kivuta peräti keittiönpöydälle asti katselemaan ikkunasta puutarhaan. Suurimman osan ajasta se viettää edelleen joko sängyn alla, tuuletusikkunan välissä tai saunassa, mutta iltaisin se hiipii hiljaa olohuonetta kohti seuraamaan tilannetta. Jos kaikki nyt menee jatkossakin hienosti, niin pian se huomaa, että eihän tämä nyt niin kauhea paikka ollutkaan, on kavereita ja ruokaa ja kaikkea jännää tarjolla. Ja ehkä se myös huomaa, ettei mua tarvi pelätä. Oon nyt yrittänyt olla vaan kiinnittämättä siihen mitään huomiota, että josko se auttaisi sitä tutustumaan rohkeammin muihin kissoihin ja koko asuntoon.

Punaiset pojat edistyy nopsasti. Toista saa jo silitellä ja pitää sylissäkin ilman taistelua, mutta tämä valkosukkainen Tommi on vielä hieman epäileväinen monellakin tavalla. Se muistuttaa oikeestaan tosi paljon Mikkoa siinä, että antaa veljensä aina mennä edeltä ja tarkistaa, onko jotain vaaranpaikkoja olemassa ennen kuin seuraa sitten ujostellen perässä. Kyllä Tommikin kovasti tykkää leikkiä uusien kavereiden kanssa, mutta vähän sen pitää aina arastella, ennen kuin uskaltaa tarttua tuumasta toimeen. Kokonaan punainen velipoika Teemu onkin sitten justiin samanlainen rämäpää kuin Venla, ja se käy kyllä uljaana taistoon vähän isompiakin kavereita vastaan eikä pienestä kitise, vaikka tuntuu välillä, että pikkuista viedään vähän liiankin kovin ottein.
Julia on pienen alkuhämmingin jälkeen ottanut nämäkin orporessut hellään huomaansa, ja Mikko ja Venlakin pesivät ja hoitivat pienempiään viikonloppuna oikein esimerkillisesti. Myös Sade on jo hyväksynyt Tommin ja Teemun perheenjäsenikseen, mutta Pyryä ja Oulaa se vielä hätyyttelee sähisten kauemmas. Mä uskon kuitenkin vakaasti, että parin päivän päästä nekin on hyväksytty kokonaisvaltaisiksi jäseniksi meidän kissakollektiiviin. Tuntuu, että pitkästä aikaa on rauha maassa eikä mitään ylimääräistä säätämistä minkään tai kenenkään kanssa, kun kaikki on terveitä ja elelevät nyt rinta rinnan sovussa.
 
 
 
 
Tämän positiivisten käänteiden viikonlopun kruunasi eilen vielä se, että Venla sai oman rakkaan kodin, ja pääsi muuttamaan uuden kissakaverinsa seuraksi saman tien. Terveiset vaan sinne Venlan kotiin ja toivotaan nyt kovasti, että toinen kissa hyväksyy Venlan kaverikseen! Mikko ei tahdo oikein ymmärtää, että mihin se sisko katosi, mutta onneksi on monta kaveria vielä jäljellä. Ja Julialla ainakin on nyt yksi lapsi vähemmän hoidettavana :)
 

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Yhdeksän hyvää

Meidän yhdeksän kissan ja yhden ihmisen taloudessa on nyt tilanne tasaantunut. Viime torstaina saapuneet uudet punaiset poikalapset on kotiutuneet, ja kiitos tästä kuuluu erityisesti Mikolle, joka heti ensi hetkestä lähtien esitteli pojille paikkoja, kertoili jotain kurnau-juttuja ja otti tulokkaat mukaan leikkeihinsä. Ensi alkuun leikit oli kyllä Mikon puolelta vähän liiankin railakkaita puolta pienemmille pennuille, mutta nyt Mikko on tajunnut, että Venlaa voi kyllä purra lujaa niskaan, mutta pieniä poikia ei ihan niin lujaa :)
 
Sadehan tunnetusti pelkää kissanpoikia yli kaiken, joten sille uusi tilanne oli melkoisen raskas. Hirveän sähinän ja murinan saattelemana se väisteli pentuja, ja pelon- ja vihanpurkaukset ylsi lopulta Mikkoa ja Venlaakin kohti. Eteisen vaatekaapista Sade löysi lopulta turvallisen kolkan. Julia ei yllättäen suhtautunutkaan pentuihin sellaisella äidillisellä vastaanottavaisuudella, mitä olin odottanut. Se ei kuitenkaan jatkuvasti sähissyt pennuille, vaan ainoastaan silloin, kun ne tulivat liian lähelle. Ja Venla, joka ottaa ihan kaikessa mallia Juliasta, käyttäytyi samalla tavalla, ja murisikin vielä kaupan päälle.
 
Viikonloppu menikin siinä sydän syrjällä kuunnellessa murinaa ja sähinää ja toivoessa, ettei kukaan vaan käy kenenkään päälle. Mä nimittäin yli kaiken kammoksun sitä, kun kissat tappelee keskenään. Pennut  tietysti käyttäytyi entistä varautuneemmin, kun vastaanotto muiden kissojen puolelta oli mitä oli. Mutta Mikko tosiaan onneksi käyttäytyi niin diplomaattisesti, että säilyi edes jonkinlainen sopu.
 

Uudet pojat pakoilivat aluksi saunassa

 
Eilen illalla huomasin vihdoin, että nythän ne siinä ihan sulassa sovussa elelee rinta rinnan! Mietin heti, että johtuikohan se taas tästä kollektiivisesta uhkasta - pölynimurista - joka meillä yleensä yhdistää kiistaisimmatkin kissayksilöt. Oli miten oli, niin näyttäisi, että kaikki on nyt hyvin. Sade ei lymyile kaapeissa eikä sähise (paitsi joutuessaan suoralle törmäyskurssille yhtä aikaa kaikkien pentujen kanssa). Se näyttäisi jopa jälleen löytäneen itsestään aivan uusia sosiaalisia ulottuvuuksia, nimittäin aamulla se tuli vessaan pyykkikorin päälle seuraamaan mun meikkaamista, ja sellaista ei ole kyllä koskaan ennen tapahtunut. Julia ei edelleenkään päästä pentuja mahansa alle, toisin kuin Mikon ja Venlan, mutta sekin pystyy jo rauhassa istumaan niiden vieressä ja ottamaan rennosti lattialla kaiken sen vilinän keskellä. Ja Mikko, Venla ja nämä uudet pennuthan on jo niin kuin olisivat aina olleet yhdessä. Minua nämä uudet tulokkaat vielä arastelee, mutta siinäkin on jo kehitystä tapahtunut, että eiköhän meilläkin ala pian sujumaan paremmin.
 

Venla leikinjohtajana

 
Makuuhuoneen puolella tilanne on sellainen, että vihdoinkin, kaikkien näiden viikkojen jälkeen perhe syö tavallista ruokaa ilman maitohappobakteereita, keitettyä kanaa tai riisiä, ja mahat ovat kunnossa! Olen siitä kyllä tosi onnellinen, nimittäin säästyy kovasti aikaa, kun ei tarvi joka välissä olla siellä pesemässä lattioita :) Pennut on rohkaistuneet hurjasti, myös se veljeään arempi harmaa, joka paljastui muuten myös pojaksi. Ne tulevat molemmat nykyään tervehtimään, kun saavun huoneeseen ja tutkivat läheltä hiekkalaatikontyhjäysoperaatioita ja uskaltavat syödä melkein kädestä. Molempia saa myös pitää sylissä ilman sähinöitä. Emo sen sijaan sähisee mulle edelleen, mutta se vaikuttaisi nyt tekevän sitä ihan vaan näön vuoksi, ja kaikki aiemmat pakokauhun oireet - huohottaminen, tiheä syke ja silmien pullistelu - näyttävät olevan taaksejäänyttä elämää. Mä en tiedä vihaako se mua jotenkin henkilökohtaisista syistä, nimittäin meidän äitin se antaa silittää itseään. Toki mä en ole uskaltanut sitä kauheasti edes lähestyä, mutta lupaan rohkaistua tällä viikolla! :)